Kolumbian sisällissota

Kolumbian sisällissota

Etelä-Amerikkalainen Kolumbian tasavalta on vuonna 1813 tapahtuneesta itsenäistymisestään asti jakautunut poliittisesti kahtia; konservatiiveihin ja liberaaleihin.  Poliittisten aatteiden välillä on syntynyt useita kahakoita, jotka ovat vieneet maata kohti nykyaikaista sisällissotaa. Konservatiivit ja liberaalit sotivat keskenään useita kertoja läpi 1800-luvun, mutta tilanne otti suunnan kohti täysimittaista sisällissotaa vasta 1900-luvun puolivälissä.

La Violencia

Sisällissodan ensiaskeliksi nähty La Violencia käynnistyi 1940-luvun jälkipuoliskolla ja eskaloitui todelliseksi aseelliseksi konfliktiksi vuonna 1949 presidentiksi pyrkineen liberaalipoliitikko Jorge Gaitánin murhan myötä. Teon taustalla oli läpi Kolumbian historian jatkuneet poliittiset erimielisyydet ja 1930-luvulla iskenyt lama, joka kasvatti kuilua rikkaiden tilanomistajien ja köyhien kaupunkilaisien välillä. Liberaalihallituksen aikaansaamat muutokset ärsyttivät suuresti konservatiiveja, mikä sai usean äärikonservatiivin kiihottamaan kansaa liberaaleja vastaan. Levottomuudet alkoivat maaseudulla 1940-luvun puolivälissä konservatiivien vastalauseena Gaitánin populistista ja menestynyttä politiikkaa kohtaan. Istuva konservatiivipresidentti Mariano Pérez onnistui rauhoittamaan jo kaupunkeihin levinneet väkivaltaisuudet vuoteen 1948 asti.

9. huhtikuuta 1949 Gaitán ammuttiin Bogotássa, Kolumbian pääkaupungissa, toimistonsa ovelle. Liberaalit mediakanavat syyttivät teosta istuvaa konservatiivihallitusta ja yllyttivät liberaaleja polttamaan pääkaupungin ja aloittamaan sodan konservatiiveja vastaan. Mellakoissa kuoli yli 3000 henkilöä ja lähes koko Bogotá paloi. Väkivaltaisuudet laajentuivat nopeasti myös maaseuduille ja muillekin poliittisille alueille. Muun muassa katoliset ja protestanttiset ryhmät ottivat väkivaltaisesti yhteen ja kommunistisissit alkoivat järjestäytyä maaseudulla. Konservatiivit värväsivät tilanomistajia tappamaan liberaaleja ja kommunisteja, muodostaen niin sanottuja kuolemanpartioita. He myös pelottelivat liberaalit poliitikot pois vaaleista, saaden jyrkän konservatiivipoliitikon Laureano Gomezin presidentiksi. Väkivaltaisuudet iskivät pahimmin maaseuduilla kuolemanpartioiden yhteydessä, mikä johti suurilukuisiin pakkomuuttoihin kaupunkien hökkelikyliin.

Vallanvaihto

Presidentti Gomezin tapa hallita maata väkivallan ja diktaattoristen elkeiden avulla vieraannutti monet konservatiivitkin, mikä johti vuonna 1951 tapahtuneeseen vallankaappaukseen. Armeijan kenraali Gustavo Rojas siirtyi valtaan ja pyrki rauhoittamaan maan sekasortoisen tilanteen. Häntä tukivat aluksi sekä konservatiivit että liberaalit, Rojas itse pysyi neutraalina poliittisen kantansa suhteen. Konservatiivien ja liberaalien väliset yhteenotot vähenivät Rojasin ajaessa taistelua kommunistisissejä vastaan. Väkivaltaisuudet jatkuivat maaseudulla armeijan taistellessa kommunisteja vastaan, mutta samanaikaisesti kaupungeissa tapahtui suuria edistysaskelia sähkö- ja vesijohtojen yleistyessä. Rojasin poliittinen neutraalius ärsytti monia ryhmiä ja näennäisesti tuottamaton sota sissejä vastaan laski yleistä mielipidettä häntä kohtaan. Lopulta kansa painosti Rojasin eroamaan virastaan ja armeija pitikin yllä valtaa seuraavat muutamat vuodet, ajaen kommunistisissit vuoristoseuduille. Liberaalipresidentti Lleras Camargo nousi valtaan 1958, konservatiivien ja liberaalien väliset yhteenotot vähenivät miltei olemattomiin vuoteen 1966 mennessä. Noin kymmenen vuotta jatkuneet väkivaltaisuudet vaativat yli 250,000 kuolonuhria.

Sissien nousu

1960-luvulla kommunistisissit onnistuivat kokoamaan rivejään vuoristoseuduilla ja jatkamaan väkivaltaisuuksia, armeija vastasi sissien toimiin aseellisesti, tulittaen useita kommunistisia alueita. Armeija tulitti muun muassa neljä kuukautta La Marquetalian kaupunkia, mikä johti alueella toimineen sissijärjestön kostotoimiin. Armeijan toimet synnyttivät monia uusia sissiliikkeitä, joista kuuluisimpina vuonna 1964 perustettu aggressiivinen ELN ja vuonna 1966 perustettu puolustussotaan uskova, rauhanomaisempi FARC. Sissiliikkeiden ja armeijan yhteenotot maaseudulla johtivat oikeistolaisten suurtilanomistajien aseellisiin puolustustoimiin.  Tilanomistajat muodostivat jälleen kuolemanpartioita, tappaen verisesti sekä siviilejä että kommunisteja. Armeija ja kuolemanpartiot onnistuivat tyrehdyttämään sissien toimia suurimittaisesti ja vuoteen 1970 mennessä ELN oli ajautunut sisäiseen kriisiin.

Huumekauppa

1970-luvulla kokaiini saavutti suosiota läpi maailman huumepiireissä. Kolumbiasta kasvoi kokaiinin suurtuottaja, mikä rikastutti hallitusta laajamittaisesti. Myös sissit saivat uusia tuloja huumekaupasta, eivätkä viranomaiset puuttuneet hallitukselle edulliseen rahanlähteeseen. 1970- ja 1980-luvuilla FARC kasvaa piskuisesta liikkeestä suureksi, organisoituneeksi järjestöksi ja alkaa suorittaa poliittisia kidnappauksia. Myös moni huumepohatta joutui kidnappauksien uhriksi lunnaita vastaan, jonka vastaiskuksi huumekartellit perustivat oman sissienvastaisen kuolemanpartionsa, MAS: n. Sotatoimet saavat uutta tuulta alleen väkivaltaisuuksien riehuessa maaseudulla.

1980- ja 1990-luvuilla Yhdysvallat alkoivat tukea Kolumbian hallitusta ja armeijaa sodassa sissejä ja huumekauppaa vastaan. FARC voimistui jatkuvasti poliittisten kaappausten ja murhien myötä ja kuolemanpartiot nostivat aktiivisuuttaan. Kolumbian armeija syyllistyi myös useisiin ihmisoikeusrikkomuksiin taistellessaan raivoisasti sissejä vastaan ja useita murhia jäi selvittämättä. Taistelut jatkuivat läpi 1990-luvun Yhdysvaltojen panostaessa yhä enemmän ja enemmän huumekaupan tyrehdyttämiseen. Tilanne rauhoittui osittain vasta 2000-luvun alussa hallituksen onnistuttua riisumaan useat kuolemanpartiot aseistaan ja lopettamaan monen huumekartellin toiminnan. Kolumbian hallitus pyrki myös rauhanneuvotteluihin sissien kanssa, mitkä eivät tosin onnistuneet. Sissiryhmien valta kutistui jatkuvasti, ELN oli pelkkä varjo entisestään ja FARC hävisi jatkuvasti kamppailuja armeijan kanssa.

Nykytilanne

Kolumbian uusi presidentti Juan Manuel Santos valittiin virkaansa vuonna 2010. Santos on toiminut muun muassa maan puolustusministerinä ja on onnistunut presidenttikaudellaan edistymään väkivaltaisuuksien lopettamisessa. Kolumbian hallitus ja FARC aloittivat uudet rauhanneuvottelut Oslossa lokakuussa 2012, kutistunut FARC luokitellaan terroristijärjestöksi ja on yhä vaikutusvaltainen huumekaupan ja ihmiskaappausten kautta. FARC on myös menettänyt useita johtohahmojaan hallituksen täsmäiskuissa, mitkä ovat johtaneet tosin hetkellisiin välirikkoihin naapurivaltioiden kanssa. Santos pyrkii myös lopettamaan taiston huumeita vastaan ”toimimattomana” ja pyrkii tyrehdyttämään huumekaupan diplomaattisin keinoin sissijärjestöjen kanssa.

Lähteet

·         http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2001_4/1910

·         http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=70175

·         http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolumbian_sis%C3%A4llissota

·         http://fi.wikipedia.org/wiki/La_Violencia

·         ”Neuvottelijat saapuivat Osloon”, Etelä-Saimaa 18.10.2012.

·         http://www.globtroter.pl/przewodnik/gfx/kolumbiamap.jpg